tiistai 21. maaliskuuta 2017

Häpeänkö vartaloani?

Leon syntymästä on vuosi ja kolme kuukautta, imetyksen lopettamisesta kaksi kuukautta ja raskautta on kulunut kuusitoista viikkoa. Tämän kaiken näkee lantiolta, reisistä, pyllystä ja muualta ympäri vartaloa. Ylimääräistä painoa on päässyt kertymään muutaman vuoden aikana ja haaleita venymisen merkkejä näkee useasta eri kohdasta.


Rintani ovat käyneet läpi monta kymmentä, jopa satoja litroja maitoa. Niissä on arpia, pieniä halkeamia ja ne eivät osoita eteenpäin yhtä terhakkaasti kuin ennen.


Haittaako tämä?



...
Miksi sen pitäisi?



Olen ylpeä siitä miltä näytän ja miltä tulen näyttämään. Tämän raskauden myötä olen parantanut ruokailutottumuksia rutkasti ja juon tarvittavan määrän vettä. Kärrään leon jokaisena päivänä ulos ja teemme pitkiä kävelylenkkejä ja puistoreissuja.
Tämän myötä raskauden alusta lähtien painoa on tippunut viisi kilogrammaa. Mielestäni tämä on oikein hieno määrä jos sitä verrataan siihen, että mitään kitudieettiä en ole pitänyt yllä vaan yksinkertaisesti syönyt sopivan määrän terveellistä ja nälkää pitävää ruokaa. Aika upeaa!


Vain aika näyttää miltä kroppani tulee näyttämään kuukausien tai vuoden päästä, mutta miltä se ikinä näyttääkään tulen aina muistamaan kuinka hienoja asioita se on saavuttanut. Se on kantanut ja ravinnut kaksi niin kaunista lasta. Se on ruokkinut ja toivottavasti tulee ruokkimaan vielä toisen kerran vatsassa kasvattamaani lasta vuoden ajan.


Rakastan kehoani juuri sellaisena kuin se on ja sen haukkuminen läskiksi ei saa mielipidettäni muuttumaan. Ikinä.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Haluan olla isona kotiäiti

Muistan kuudennelta luokalta tehtävän jossa piti kertoa omista tulevaisuuden unelmista. Tämä oli minulle aika helppo, sillä olin unelmoinut ystäväni kanssa hevostallista, aviomiehistä ja lapsista. Tämä oli se mitä olisin halunnut ja kirjoitin siitä ylpeänä kolme pitkää sivua.

  Minun ikioma unelmani.


Opettaja luki tehtävät ääneen luokan edessä ja ennen yhdenkään lukemista hän tokaisi "Tässä maailmassa ei pärjää kotiäiteinä. Semmoiset unelmat ovat turhia". Menin tästä paniikkiin ja välitunnilla kysyin opettajalta, että voisiko hän jättää tekstini lukemmatta. "Totta kai!" Hän vastasi ja pisti niinsanotun unelmani sivuun.
Kun viimeinen teksti oltiin luettu, opettaja otti paperini esiin ja alkoi lukea. Hän luki, oppilaat nauroivat ja itse painoin pääni pulpettiin ja itkin. Unelmani oli turha, unelmani oli tyhmä ja vain tyhmä toivoisi jotain niin naurettavaa. Näin minä ajattelin.




Vuosia myöhemmin istun sänkyni reunalla ja kirjoitan tätä tekstiä itsevarmana ja aikuisena naisena. Lapseni nukkuu tyytyväisenä päiväunia sängyssään pitkän puistoilun ja kunnon lämpimän ruuan jälkeen. Minä olen onnistunut, saavuttanut sen kuka minä halusin oikeasti olla. Tosin ilman sitä heppatallia.
Miksi muiden unelmat on ok, mutta minun ei? Halusin tehdä asiat eri järjestyksessä omalla tavallani ja tämä on juuri se tapa millä minä onnistun asiat hoitamaan. Minulla ei ehkä ole ammattia, mutta teen maailman tärkeintä työtä. Kasvatan lapsestani yhteiskuntakelpoista ihmistä. Ihmistä joka ymmärtää toisia ja saa unelmoida mistä hän ikinä haluaakaan ja autan häntä saavuttamaan unelmansa. En myöskään lyttää muiden unelmia alas, olkoon kaikki niinkuin haluavat olla ja tehkööt asiat siinä järjestyksessä mikä itselle on parasta. En arvostele. 

Pienen lapsen nolaaminen koko luokan edessä ja unelmien lyttääminen on ehkä julminta mitä opettaja voi tehdä. Minun unelmani ei ollut yhtään sen huonompi kuin muidenkaan. Myös sinun unelmasi ja toiveesi on tärkeitä, sanoi kuka mitä tahansa vain.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Moikka masutyyppi

Huom. Kirjoitusta ei ole tehty yhteistyössä ja nämä ovat omia sanojani kirjasta.




Ennen plussausta ja jopa ennen raskauden suunnittelua selailin eri vaihtoehtoja raskauspäiväkirjoista koska haluan vauva- ja raskausajan kirjat erikseen kuten esikoisenkin kohdalla oli.

Satuin näkemään facebookin feedissä ystäväni osallistuneen Moikka masutyyppi raskauskalenterin arvontaan. Ensin naurahdin vähän, että mikäs tämä pinkki hömpötys on, mutta selaillessani kuvia kyseisestä kalenterista lämpenin söpöille sivuille ja ruksittaville tehtäville täysin.
Leosta minulla oli semmoinen tehtävävihko kuin "9 kuukautta elämästäni" ja se oli ihan kiva, mutta ehkä vähän monimutkainen ja työläs omaan makuuni. Kyseinen kalenteri on myös huomattavasti paksumpi kuin masutyyppi.



Moikka masutyypin kanssa tuli mukana tarroja ja päiväkirjaa yllätyksellisesti täytetään kalenterimaisesti. Jokaisen raskauskuukauden alussa on jotain hauskaa täytettävää ja kysymyksiä, ihania kuvia ja ylimääräisiä sivuja muistiinpanoja varten. Kalenteri on helppo ymmärtää ja hauska täyttää joka päivä, sekä varmasti ihana lukea myöhemmin, että minä päivänä on tapahtunut mitäkin.
Kalenterin saadessani olin saanut ihanan viestin itse masutyypin kirjoittajalta ja se onkin säästössä kalenterin välissä missä pidän myös pikkuisen tulokkaan ultraäänikuvia. Kaikin puolin olen siis tyytyväinen tuotteeseen, mutta myös nopeaan asiakaspaluun ja kirjoittajan lämminmielisyyteen.


Näillä on hyvä taas jatkaa!

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Syyskuinen 2017

Kuten lupasin, seuraava turina seuraavasta vauvasta tulee olemaan ilmoitus, että pieni on matkalla maailmaan!



Niinpä tuona tammikuisena muuttopäivänä tein testin. Testi oli ollut kaksi päivää sitten negatiivinen ja odotukset tästäkin testistä olivat alhaiset, mutta kappas! Siinähän näkyy kaksi viivaa! Ensimmäinen viiva jäi haaleaksi mikä jäi kummittelemaan mieleeni, mutta lopulta viiva tummeni yhtä vahvaksi kuin kontrolliviiva. Meille tulee pieni syyskuinen.





Tunteet olivat katossa ja saatuamme esikoispojan vihdoin kotiin pitkän ja rankan päivän jälkeen, tunsin oloni onnelliseksi. Meidän pienen pieni perheemme. Meidän uusi kotimme.





Vihdoin sisimpäni alkaa tuntua täydeltä.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Selityksen velkaa

En ole kirjoittanut moneen kuukauteen ja joka päivä olen yrittänyt keksiä jotain sanottavaa. On myös tullut monen monta takapakkia asioissa mitkä ei ole helpottanut huonoon omatuntoon sen enempää. Yritän kuvailla vastaan tulleita kömmähdyksiä mahdollisimman lyhyesti ja kirjoitan niistä jokaisesta enemmän lopussa. Saat itse päättää, että haluatko lukea niitä.


Blogiyhteistyöntekijä huijasi minua
Yksi parhaista ystävästäni haukkui minut syyttä
Muutimme pois ja asiat eivät menneet halutulla tavalla


Tärkein syy kirjoittamattomuudelle on tämä ensimmäinen. Yksi yhteistyö jopa jäi kesken tämän takia ja olen lähettänyt henkilökohtaisen anteeksipyynnön tälle yhteistyöntekijälle.
Asiaan, eli sovin useamman yhteistyön ja arvonnan, sekä talvelle tulevan yhteistyön ######### kanssa. Pian ensimmäisen yhteistyön tehtyäni minulle ei enää vastattu sähköpostiin ja arvonnan voittajat suuttuivat, kun palkintoja ei kuulunut. Olin siis minä, teini-ikäinen ihminen vastaan yksi iso yritys.
En tiedä, että saiko kaikki voittajat palkintonsa, mutta olen päättänyt luovuttaa asian suhteen. Minulle myöhemmin lähetettiin viesti, että talven varalle suunniteltu yhteistyö onkin peruttu. Olin tästä todella vihainen, surullinen ja pettynyt, sillä tämä asia ei koskenut vain minua, mutta myös arvonnan voittajia. Tästä yhteistyöstä en saanut mitään rahallista palkintoa, vain yhteistyön arvosteltavat tuotteet. Teen tätä hommaa harrastelijaluonteisesti, en työksi. Nykyään siis valitsen yhteistyöni todella tarkasti ja vielä kerran pahoittelen jos joltain jäi palkinto puuttumaan. Jos jäi, ota minuun facebookissa yhteyttä niin selvitän itse asian.
(Nimi oli aluksi näkyvillä, mutta päätin etten mustamaalaa kenenkään yritystä)


Toinen syy oli ystävästä "eroaminen" sillä minulle ystävät ei ole vain jotain minkä heitän nurkkaan ja jatkan elämääni ajattelematta sen enempää. Tälle henkilölle minä kummiskin olin juuri sitä.
Olen auttanut kyseistä henkilöä hänen lapsensa hoidossa, kävin hänen kanssaan ultraäänessä ja tulin myöhään illalla, kun hän ei enää kuullut vauvan sykettä (joka onneksi löytyi kun tarpeksi kauan sitä hänen kanssaan etsittiin). Se mitä tapahtui oli mielestäni tyhmää. Olen yrittänyt elää hänen kanssaan kannustavasti ja aina kehuen, ilman kirosanoja ja lievensin mielipiteideni sanomista ollakseni hänelle kiva kaveri. Nyt sanoisin, että vitut siitä. Hän haukkui uuden asuntomme rupuiseksi, että minun pitäisi katsoa tarkemmin asunto läpi ennen kuin otan sen vastaan. Olen myöskin kuulemma lesoilija, kun pärjäämme hyvin ja syömme ruokaa enkä ikinä valita siitä, että raha ei riitä. Tosiasiassa sinä itse päätät mitä rahoillasi ostat. En käytä rahojani jokapäiväiseen roskaruokaan, tekoripsiin, rakennekynsiin tai uusiin vauvanvaatteisiin. Käytän ne ihan oikeasti siihen ruokaan ja laskuihin.
Jos mielestäsi lesoan sillä, että perheemme on onnellinen ja taloudellisesti tulemme ihan hyvin toimeen pienilläkin tuloilla, niin se on ihan oma päänvaivasi eikä sitä tarvitse minulle tulla sanomaan.
Ikinä en saanut anteeksipyyntöä enkä sitä odotakkaan, mutta tunnen olevani oikeutettu puhumaan omista tunteistani ja siitä, mitä tämä riita sisälläni herätti. En ikinä paljasta henkilön nimeä, mutta jos tämä henkilö vielä syystä tai toisesta seuraa minun elämääni, hän tunnistaa tästä itsensä erittäin helposti.


Viimeinen minuun ja jaksamiseeni vaikuttanut asia on ollut muutto. Löysimme meille maailman parhaan kolmion ja olen erittäin onnellinen tähän asuntoon, mutta muutto oli erittäin raskas. Emme meinanneet ehtiä saamaan tavaroita asuntoon, kun pakettiauton vuokra alkoi jo olla lopuillaan ja kaikilla muutossa auttaneilla oli stressi päällä. Myös itse sain pienen raivo/paniikkikohtauksen mutta se meni onneksi ohi nopeasti.
Myöskään loppusiivous ja järkkäily ei mennyt ihan suunnitellulla tavalla, sillä meille sanottiin, että mitä nopeammin siivoamme, sitä enemmän saamme asunnon takuuvuokrasta takaisin. Siivosimme kämpän luonnollisesti mahdollisimman nopeasti, mutta vuokranantajat eivät olleet tyytyväisiä lopputulokseen, niinpä menetimme takuusta kauniit 900 euroa, mitkä kaikki oli maksettu mikon säästötilitä. Niin, loppujenlopuksi kiireeseen ei edes ollut tarvetta sillä vuokranantajat ottivat takuusta pois koko tammikuun vuokran vaikka toisin sovittiin. Että näin.



Ja niin elämässä on tapahtunut paljon muutoksia, mutta olen oikeastaan liian väsynyt kirjoittaakseni niistä lisää. Suunnitelmani on näiden asioiden paljastamisen päätteeksi jatkaa blogin pitämistä. Todellisuudessa minua oikeasti ahdistaa kertoa näistä asioista, mutta tiedän etten vain pysty jatkamaan kirjoittamista ilman, että kerron mitä elämässäni tapahtuu ja miksi en ole kirjoittanut näin pitkään aikaan. Jos totta puhutaan, niin laiskuus ei ole syy näin pitkälle kirjoittamattomuudelle.


Tästä jatketaan. Toivottavasti hyvin mielin!


Ps. Leolle kuuluu hyvää.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Paluu tauolta sekä epätoivoisia selityksiä

Muutama päivä sitten sain pitkästä aikaa tarpeeksi järkevän syyn kirjoittaa, syy ikäänkuin läiskähti päin kasvojani ja johan alkoi tietokoneen näppäimistö sauhuamaan tulesta. 


Bloggaajatauolla olin siis melkein kokonaisen kuukauden, osittain johtuen puuttuvasta motivaatiosta, mutta myös osittain vapaudesta päättää itse blogin aikataulu. Mammalandian bloggaajana (aloittelevana sellaisena) minun tuli kirjoittaa kokonaiset kaksi kertaa viikossa mikä oli minulle aika suuri kynnys, sillä en aikaisemminkaan ole ollut mikään maailman aktiivisin bloggaaja. Nyt kun minulla ei ole mitään sopimusta, kirjoittaminen on ollut paljon hankalampaa aloittaa ja en automaattisesti ajattele jostain tapahtumasta "oi, tämä pitää laittaa ylös ja tehdä postaus" vaan jään katselemaan ja kuuntelemaan ilman sen suurimpia ajatuksia blogista tai kirjoittamisesta. Kuluneen kuukauden ajan olen nauttinut täysin rinnoin tapahtumista ja juhlista mitä on ollut useammin tämän kuukauden aikana kuin koko vuonna.


Ihan vaan ikeareissu. Hauskanpitoa ilman sen suurempia ajatuksia


Myös omia pulmia on tullut vastapainoksi hyvien tapahtumien rinnalle. Lähiaikoina meillä on ollut erityisen paljon rahahuolia ja muutenkin ongelmia itsemme ja parisuhteen kanssa. On vaikeaa olla nuori vanhempi senkin takia, kun omaikäinen seura ei tunnu oman tasoiselta ja vanhemmuutta kokoneet 30 vuotiaat ystävät ovat taas hieman liiankin kokoneita elämästä. Älkää käsittäkö väärin, minun vanhemmat äitiystäväni ovat olleet aivan valtavana tukena ja seurana, on ollut ihanaa saada neuvoja niin tulevien "ikäkriisien" ja parisuhde-asioidenkin suhteen.

Olen kovasti yrittänyt etsiä päivän aikana hieman aikaa myös itselleni. Aamulla olen puhdistanut kasvoni ja lätkäissyt naamani kauneustuotteita. Päälleni pistän ylisuurien t-paitojen sijaan ihoamyötäileviä toppeja sekä kauniin päällipaidan, neuleen tai ponchon. Pojan nukkuessa katselen Netflixistä frendejä tai plärään sosiaalista mediaa puhelimeltani.
(btw. puolet sosiaalisesta mediastani on siirtynyt salaiseksi sattuneiden syiden takia).


Pakko ylistää näitä, mun ihohuokoset ovat kadonneet!



Laihdutus"kuurin" aloitettuani olen laihtunut nyt 7kg ja itsevarmuutta olen kerännyt sitäkin enemmän. Mieti vähän! Seitsemän maitotölkillisen verran painoa. Seitsemän kilogrammaa saattaa kuulostaa pieneltä, mutta konkretisoitua painon maitotölkkeinä määrä tuntuu todellakin suurelta. Tämä on aivan täydellinen alku uusille elämäntavoille ja aion jatkaa samaan malliin, jos en jopa kovempaakin.
Hieman takapakkia olemme ottaneet leon kehityksen kannalta, nimittäin hän päätti ettei enää viihdykkään omassa sängyssä tai ei nukahda ilman jomman kumman vanhemman vieressäoloa. Poika on siis nukkunut meidän välissämme vallaten yli puolet sängystä, aivan niinkuin vastasyntyneenä kävi.
Kovasti uskon (tai ainakin haluan uskoa), että tämä on väliaikaista. Leolla on tullut viides hammas esiin ja kuudes tekee tuloaan tykyttävän ja punaisen ikenen sisältä.
Poika ei myöskään vielä kävele, eikä näytä mitään merkkejä tallustamisen kiinnostuksesta, mutta hän on nyt opetellut seisomaan ilman tukea pidempiä aikoja. Yleensä tämä tapahtuu ihan silkasta vahingosta kun hän kiinnostuu esineestä joka lojuu sohvalla, nappaa siitä kaksin käsin kiinni ja UPS. Minähän seison! tämän tajuamisen jälkeen tapahtuu pyllähdys.




Yleisesti meillä on siis mennyt ihan mukavasti, mutta voisihan sitä paremminkin mennä.



Rauhallisia öitä ja kivutonta selkää odotellessa...

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Äiti avautuu

Varoitus: Suoraa kielenkäyttöä sekä erittäin sekavaa tekstiä luvassa.


Puhelimeen kilahtaa vastaus snapchattiin lisäämästäni videosta: "pitäiskö sun siivoo sun likanen asuntos?". Melkein itku silmässä tihrustan asuntoa jonka lattialla lainehtii roskapusseja ja muita tavaroita. Pyykkejä on korissa monen koneellisen edestä ja vastuun paino hartioilla on sitäkin isompi. En pysty ajatella muuta kuin "nyt mulle riitti".

Meillä ei aina ole siistiä
Meillä ei jokaisena päivänä syödä kotiruokaa
En ole supernainen, olen vain äiti


Tekeekö tämä minusta huonon huoltajan? EI VITUSSA.


En ole ollut erossa pojastani kauempaa kuin kolme tuntia. En ole saanut yhtäkään yötä leon syntymän jälkeen vain nukkumiselle, sillä herään useita kertoja yössä imettämään. Poika ei ole ikinä saanut elämässään muuta kuin tissiä ja hän on saanut tasan kaiken tarvitsemansa juurikin minulta. Minä pidän siitä huolen. Miten? Sillä, että poika roikkuu minussa jatkuvasti kiinni enkä vie häntä jokatoinen päivä hoitoon vaan hoidan ihan itse.
Olen jäänyt paitsi omista illoistani, hauskanpidosta ystävien kesken ja monesta muustakin asiasta. Haittaako tämä minua? Ei, tai ehkä ihan vähäsen?
Sillä välin kun itse istun kotona, monet muut äitiystäväni "ottavat rentoo" vie lapsen hoitoon ja lähtee hauskanpidolle. Minä en. Miksi? Koska en voi olla erossa lapsestani.




"Onko laskut maksettu? Onko todistus viety koululle? Tiskasitko tiskit?"
Vastaukseksi saan 99% varmuudella "ai hupsis, se pääsikin unohtumaan" 
Todellakin toivon, että vastaus olisi jonain taianomaisena päivänä "kyllä rakas, kaikki on hoidettu"





Lapsen ja meidän kaikkien muidenkin (mukaanlukien hamsterin) hyvinvoinnin vastuu on painava. Harjoittelemme tämän vastuun jakamista jokaisena päivänä ja minua ahdistaa edelleen se, että sitä todistusta ei  edelleenkään ole viety koululle ja tiskit on tiskaamatta. Olen täysin kyllästynyt siihen, että minun täytyy muistaa kaikki ulkoa, aina pitää olla skarppina ja sen lisäksi pitää elättää kolmea ihmistä.
Helposti saan myös toiselta puoliskolta "kakkaa" niskaan siitä, että olen aina niin tylsä ja tosissani kun muistutan asioista. Joskus minusta tuntuu siltä, että minun pitäisi jakaantua kahtia. Toinen on kiva minä ja toinen totinen minä. Jos olen vain jompaa kumpaa kerralla, jokin menee aina pieleen. Jos sitten taas olen molempia samaan aikaan, paineet kasaantuvat niskaan eikä minua oteta tosissaan.



Jos joku nyt miettii, että itsepähän tätä halusin, niin EI. EN HALUNNUT.
Haluaisin mieluusti jakaa vastuut tasan, mutta tiedän ettei asioita tule hoidettua jos en ota niitä omille niskoilleni. Tämän takia en jaksa joka päivä huolehtia niitä roskapusseja pihalle.





Minulle tärkeintä on miehen ja lapsen onnellisuus.


 
























Anteeksipyyntöni suorasta kielenkäytöstä.